Feta-pinaattipasta

Feta-pinaattipasta on vanha keksintö, mutta omassa keittiössäni sitä on kokattu viimeksi vuosia sitten. Perjantaina käytiin whatsapp-keskustelua siitä, mitä lauantaina syötäisiin päivälliseksi. Kris halusi pastaa, joten ajattelin ehdottaa jotain, mitä ei olla kokattu aikaisemmin. Hän on hulluna fetaan, joten ehdotus meni läpi samantien.

Pasta ei vaadi onnistuakseen minkäänlaisia poppakonsteja. Ainoa vinkki, jonka voin antaa, on keittää pasta melko al denteksi, jotta se ei ylikypsy haudutusvaiheessa. 

Neljälle

puoli pussia tagliatelle-nauhapastaa

2 pussia kotimaista pakastepinaattia

1 paketti fetaa (oma suosikkini on Rainbown köntsä!)

1 pieni sipuli

2-4 tuoretta valkosipulin kynttä

2,5 desiä (ruoka)kermaa

loraus rypsiöljyä

mustapippuria myllystä

suolaa

Tarjoiluun parmesan-raastetta.

Keitä pasta pussin ohjeen mukaan. Muista suolata hyvin! Pilko sipuli ja murskaa valkosipuli. Kuullottele niitä tilkassa öljyä. Lisää pinaatit, anna niiden sulaa ja kiehauta. Lisää kerma, suolaa ja pippuria. Tarkista maku. Valuta pasta ja sekoita kastikkeen kanssa. Lisää kuutioitu feta. Anna pastan tekeytyä pienellä lämmöllä, mutta sekoittele välillä. Pasta on valmista, kun ylimääräinen neste on haihtunut pois. Tarjoile tuoreen parmesanraasteen kera. 

Eilen valittiin ruokajuomaksi ainoa kaapissa varastossa ollut valkkari, bulgarialainen chardonnay, jonka toin Puolasta pari viikkoa sitten. Viinissä oli kivat hapot, mutta tälle ruoalle valkkaisin jonkun vähemmän haastavan rypäleen, jotta pinaatin hento maku ei jää voimakkaiden aromien varjoon. Ensi kerralla valitaan Alkosta sauvignon blancia. 

Kokonaisuus kuitenkin hurmaannutti sekä minut, Krisin ja äitini. Tätä tehdään varmasti pian uudelleen!

Vanha kaverini rosamunda ja kanafetatäyte

Vielä viikko harjoitteluelämää edessä ja sitten palaan takaisin omaan keittiööni, hallelujah! Kun on poissa, alkaa entistä enemmän arvostaa omiin tarpeisiin varustettua keittiötä. Erityisesti blenderiä on ollut todella iso ikävä. Muutamat smoothiet tulee varmasti ensi viikolla hurautettua. 

Keskiviikkona treffattiin ystäväni Henkan kanssa ruuanlaiton merkeissä. Edellisenä päivänä käytiin yhdessä kaupassa ja saatiin päähämme ajatus ihanista kana-uuniperunoista. Jossain vaiheessa tuli paljonkin tehtyä uuniperunoita ja kokeilujen tuloksena paras lajike siihen on mielestäni perinteinen rosamunda. Suuri koko ja sopivan jauhoinen rakenne sopivat käyttötarkoitukseen erinomaisesti. Kanatäyte valmistui puhtaasti mielitekojen mukaan (milloin mielessäni ei olisi paprika ja sipuli) ja lopputulos oli molempien mielestä oikein onnistunut. 

Uuniperunan kanssa tarjolla oli fetasalaalaattia ja juomana Lindemansin chardonnayta. Viinin hintalaatusuhde oli erinomainen. Viimeviikkoinen ruotsinlaivan taxfree-vierailu mahdollisti hyvän perusviinin kotiuttamisen noin 17 euron tonkkahintaan. 

Neljälle

4 isoa perunaa (rosamunda)

400g broilerin rintaa

200g fetaa

1 punainen paprika

1 keltainen paprika

1 sipuli (tällä kertaa käytettiin palanen purjon vartta)

2 purkkia  ranskankermaa (se kevyempi 18% toimii tässä hyvin, lopputulos oli täyteläinen, mutta ei liian raskas)

suolaa

pippuria

öljyä

Pese perunat ja kääräise folioon. Laita nyytit uuniin ja anna kypsyä 200 asteessa n. 1,5 tuntia, kunnes perunat ovat kypsiä. 

Pilko paprikat ja sipulit pieniksi kuutioiksi. Paista broilerit pannulla ja mausta suolalla ja pippurilla. Kuullota pannulla paprikat ja sipulit. Sekoita kaikki ainesosat yhteen ja laita jääkaappiin maustumaan odotellessani perunoiden kypsymistä. 

Toimi! Ruokatreffit ovat sitten kivoja! :)

Elämäni viinit - osa 2: Montalto Nero d'Avola Appassimento 2013

Blogissani olennainen osa on tarinat ruokien ja viinien ympärillä. Postaussarjan ensimmäisessä viinissä, Miguel Torresin Reserva de Pueblossa, tutustumiseen ja ihastumiseen liittyi muistorikas tarina, mutta kaikkien viinien kohdalla niin ei välttämättä ole. Sen vuoksi kerron tänään lisäksi hieman henkilökohtaisesta historiastani viinien parissa.

Olen viinin juojana kokenut samantyyppisen polun kuin moni muukin. Kavereiden kanssa päätettiin, että nyt aletaan aikuisiksi ja opetellaan juomaan viiniä. (Asiaan saattoi vaikuttaa myöskin viinin verrattaen halpa hinta prosentteihin nähden, kröhöm.) Siiderit tuntuivat täysi-ikäisyyden kynnyksellä teinimäisiltä ja keskioluet junttimaisilta. Prosessi aloitettiin makeasta valkoviinistä, El Tiemposta, jota blandattiin aluksi Spriten kanssa. Pikkuhiljaa Sprite vaihtui Vishyyn ja muutamien kertojen totuttelun jälkeen pystyttiin jo juomaan "raakana". Tiukkaa se teki, mutta kova yritys palkitsi. Vuosien saatossa makuaisti on jonkun verran kehittynyt ja nykyään valkkareista maistuvat ainoastaan kuivat ja hapokkaat. Punaviiniä opin juomaan vasta n. 20-vuotiaana. Olin pitänyt punaviinin makua jotenkin "multaisena" aiemmin, mutta eräässä illanvietossa sain maistettavakseni lasillisen ja olin heti myyty. Aika oli kypsä. Siitä alkoi todennäköisesti elämänmittainen rakkaus. 

Punaviinien maailma oli minulle kokonaan vieras ja todella kiehtova. Tiedonjanoinen luonteeni vei minut lukemaan eri rypäleistä, vivahteista, viinimaiden tuotannoista ja muusta asiaankuuluvasta. Nopeasti helppo aloituskohde, Chile, alkoi laajenemaan sekä Euroopan, Australian että Etelä-Afrikan suuntaan. Keskitäyteläiset vaihtuivat yhä useammin täyteläisiin ja entistä voimakkaampiin elämyksiin.  Nykyään valitsen viinin tilaisuuden mukaan, en enää sillä perusteella, että se olisi mahdollisimman täyteläistä, mausteista ja lämmintä. Kevyet punaviinit eivät vieläkään minua kovasti houkuta, mutta keskitäyteläisten ja erittäin täyteläisten väliin mahtuu melkoinen kirjo.

Italialaiseen Montalton Nero d'Avolaan tutustuin eräässä perheemme viini & musiikki-illassa. 

Montalto Nero d'Avola Appassimento 2013 on kovin monipuolinen. Se sopii erinomaisesti sekä liharuokien kanssa tarjottavaksi että nautittavaksi sellaisenaan tai juustojen kaverina. Alko on ennen luonnehtinut tätä erittäin täyteläiseksi, mutta nyt sivuilla vieraillessani kuvausta oltiin muutettu ja nykyinen luokka on täyteläinen. Tanniinit eivät ole erityisen voimakkaat, mutta silti viinissä riittää luonnetta. Luonne on tumma ja syvä, mutta jälleen kerran sokeri ja pyöristää makua ja lopputulos on hyvin miellyttävä. Maku on pehmeä ja sopii varmasti moneen punaviineistä ylipäätään pitävään suuhun.

Sisiliassa tuotettava Nero d'Avola jo itsessään on tutustumisen arvoinen rypäle. Sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä synnynnäisistä italialaisista lajikkeista.Viini kustantaa Alkossa 9,98 €. Se on mielestäni hyvin sopiva hinta tälle viinille. 

Tämä postaus on osa Elämäni viinit-postaussarjaa, jossa esittelen sydäntäni lähinnä olevat viinit.

Elämäni viinit - osa 1: Miguel Torres Reserva de Pueblo 2012

Huhtikuu 2014. Restonomien SM-kisojen gaalaillallinen. Fagernäsin kartanon juhlatila, Kuopio. Siellä kohtasimme ensimmäisen kerran. Se oli rakkautta ensisiemauksella.

Chileläinen vei sydämeni välittömästi. Olin pitkään ollut vain italialaisten perään ja pitänyt chileläisiä vähän persoonattomina, mutta tämä eteläamerikkalainen hurmasi minut pehmeydellään ja täyteläisellä marjahilloisuudellaan. Se toimi täydellisesti väliruokana nautittujen juustojen nautintoparina. Edellisen annoksen, ankanrinnan, kanssa nautittu kevyehkö Pinot Noir jätti vähän kylmäksi, joten tämän Pais-rypäleistä valmistetun hurmurin oli helppo kerätä koko potti kotiin. Aamulla vielä muistelin lämmöllä edellisen illan kohtaamistamme ja jäin haikein mielin kaipaamaan.

Koska viini oltiin esitelty gaalassa juuri maahantuotuna, menin tekemään virheen ja oletin, että eihän sitä tietenkään sitten saa Alkosta. Eräänä syksyisenä päivänä kevään muisto käväisi mielessäni ja päätin googlata viinin, jos sitä vaikka tilaisi ulkomailta. Ällistykseni oli huomattava, kun bongasin viinin Alkon tilausvalikoimasta. Hinta vähän yllätti, minusta 11,99 € tästä viinistä on todella edullinen. Tilasin kuitenkin vain yhden pullon aluksi testatakseni, että onko meillä edelleen kemiaa. 

Hurmuri on saapunut Kuukkariin.

Kemia oli tallella ja viini oli yhtä hyvää kuin muistinkin. Maku on punaviiniksi makeahko, mutta ei liian. En ole kovin makeiden juomien ystävä, joten tämä menee siinä rajoilla. Viini kuitenkin saa sen anteeksi, koska sokerisuus luo juomaan pyöreää täyteläisyyttä. Alko kuvailee hieman yllättäen viiniä keskitäyteläiseksi. Se saattaa johtua siitä, että vaikka maku on runsas, se ei kuitenkaan ole tunkkainen. Itseasiassa se on loppupeleissä melko helposti juotava viini ja sen vuoksi sopii myöskin seurustelujuomaksi. Nautiskeluviini minun makuuni.

Näin pienenä vinkkinä suosittelen rohkeasti tilaamaan Alkon tilausvalikoimasta, mikäli jokin ihana viini tulee vastaan. Yhden pullon toimitus ei maksa mitään (laatikosta tulee erikseen maksu, olisikohan ollut 9 €..?) ja toimitus tapahtuu n. viikossa. Näppärää!




Tämä postaus on osa Elämäni viinit-postaussarjaa, jossa esittelen sydäntäni lähinnä olevat viinit.

Pasta Carbonara "to die for"

 Jo lapsena tuli tutuksi pasta nimeltä Carbonara. Innokas pikku kotikokki bongasi keittokirjasta "Miilunpolttajan pastan" ja rakastui heti. Silloin en vielä käyttänyt ruuanlaitossa viinejä, mutta maku perustui siinäkin kananmunankeltuaisten ja parmesanin iätikestävään liittoon. 2000-luvun vaihteessa Norjan Tromssassa sain  parhaan alaikäisenä nautitun Carbonaran. Se jäi ikuisesti mieleeni, koska niihin aikoihin aloin tehdä tuttavuutta aikuisten listan kanssa ravintoloissa ja siellä avautui aivan uusia mahdollisuuksia verraten ranskalaisiin ja nakkeihin. Täysi-ikäisenä parhaan version olen nauttinut Venetsiassa hämyisellä sivukujalla autenttisen tuntuisessa trattoriassa.

Tässä on elämäni paras kotioloissa valmistettu Carbonara. Resepti on alkujaan kaverini Tiian taikakätösistä loihdittu, mutta toki se on vuosien saatossa hieman muokkaantunut. Pasta Carbonara on kermainen, suolainen ja täynnä syntiä. Toimii erinomaisesti mm. kun haluaa jotain oikein hyvää, sydänsuruihin tai krapulaan, kokemusta on. Kuvassa pasta näyttää valheellisesti kuivalta, oikeasti kastike on pehmeä, runsas ja sitä on riittävästi. Tämän pastan onnistuessa täydellisesti kokemus on minulle "to die for". Joka kerta.

Kahdelle nälkäiselle

1 pkt tuore-Fettuccinea (Tosikokki tekee tietysti pastansa itse, mutta tämä käy ihan hyvin amatööreille. ;) )

1 pkt pekonia

2 dl  parmesanraastetta (Raasta itse, tulee paras.)

2 kananmunan keltuaista

2-3 dl kermaa

2 valkosipulin kynttä

1 dl kuivaa valkoviiniä

puolikas ruukku persiljaa

suolaa

mustapippuria

Paistele pannulla pieniksi paloiksi pilkotut pekonit. Loppuvaiheissa lisää murskattu valkosipuli sekä valkoviini. Sekoita keskenään kerma, raastettu parmesan, munankeltuaiset, suolaa, mustapippuria ja suurin osa hienonnetusta persiljasta. Käytä fettuccine kiehuvassa suolatussa vedessä. Valuta pasta, mutta jätä hieman keitinvettä kattilan pohjalle. Lisää sekä pekonit että kermaseos ja anna kypsyä hetki miedolla lämmöllä. 

Ripottele valmiiden annosten päälle raastettua parmesania ja loput persiljasilpusta. Tarjoa heti. 

Tämä pasta on niin täyteläinen, että nauttisin sen kanssa ennemmin puna -kuin valkoviiniä. Täyteläinen ja pehmeä punaviini sopii oivasti tämän klassikon kaveriksi. Ruuanlaitossa käytetyn valkoviinin ylijäämän voi nauttia ruuanlaiton yhteydessä fiilistellen. ;)

Nauti!